3.

Potkaisin korkokengät voimakaasti päin seinää ja astuin puntarin päälle. Numerot pyörivät hetken aikaa tietämättä mihin asettautua. 71,2 kilogramman kohdalle se lopulta jäi. Pidätin hengitystä säikähtäneenä, olinko tosiaan noin suuri? Oliko luku iso, vai kuvittelinko vain sen olevan, paljonkohan muut painavat? Kysymyksiä pyöri päässäni, ja päässä alkoi humista kunnes muistin taas hengittää. Vedin valkoisen mekon jollain tapaa päälleni ja poimin kengät käteeni. Lähdin enempää ajattelematta juoksemaan kohti hämärtyvää iltaa. Musiikki takanani vaimeni pikkuhiljaa, enkä pysähtynyt ennen kuin se oli kokonaan hiipunut. Jalkapohjani olivat kipeät, sillä kova asfaltti raapi niitä inhottavasti. Yritin hiipiä hiljaa sisään, ettei kukaan kuulisi. En halunnut nyt puhua kenenkään kanssa, jollain tapaa vain ahdisti, enkä tiennyt edes kunnolla miksi. Toiveeni oli kuitenkin turha sillä äiti oli keittiössä. "Miten sä näin aikasin tulit, kellohan on vasta yhdeksän. Eikö siellä ollutkaan kivaa?" hän kysyi ihmeissään. "Eikun mulle tuli vähän huono olo" keksin. "Enkö minä ole monta kertaa sanonut, että sinun ikäisesi tyttö ei kestä alkoholia? Ja eikö me sovittu ettet sinä juo sitä yhtä siideriä enempää?" äiti alkoi jankata. En jaksanut nyt kuunnella päihdevalistusta vaan sukelsin suoraa peittojen väliin. Meikkien putsaaminen ja vaatteiden vaihtaminen ei tuntunut oleelliselta, sillä kehoni selvästi pakeni ajatuksieni myllerrystä unen maailmaan.
   Räpsyttelin silmiäni hitaasti, sillä auringonvalo oli päättänyt tunkeutua sisään verhon rakosista. Ripsiväri paakut rapisivat poskilleni ja valkoinen tyynyliinani oli rusehtavan beigen meikkivoiteen tahrima. Katsahdin kännykkää ja näin näytöllä kaksi vastaamatonta soittoa, sekä kolme tekstiviestiä. "Missssö sä oooog, tääälll on ihang parash menooooo!!!!" oli ensimmäisen viestin sisältö ja sen kirjoittaessa Kamillalla taisi olla takana muutama tölkki liikaa. Muut kaksi viestiä olivat kutakuinkin samaa rataa, tosin teksti oli mikäli mahdollista vielä epäselvempää. Huomasin kellon kuitenkin olevan jo lähempänä yhtä ja päättelin facebookin olevan jo täynnä krapula päivityksiä, sekä kuvia eilisestä, sillä jotkut ihmiset lisäisivät nekin sinne vaikka olo olisi millainen. "Pitäähän nolifeille näyttää mistä ne jää paitsi" oli Mirandakin kerran sanonut. Avasin synkän mustan läppärini kannen ja odotin rauhassa sen käynnistymistä. Kirjauduin sisälle maailman suosituimpaan nettiyhteisöön ja katseeni osui heti etusivulla johonkin jota en olisi halunnut nähdä.