9.

"Ja et muuten ikinä arvaa mitä Antti sano mulle. Mulla on kuulma ihan Nicki Minajin suu!" Kamilla selitti innostuneena ja tutki itseään huulet töröllä peilistäni. "Sitten mä olin silleen no eikä oo ja sit se oli silleen et joo joo! Eiks oo upeeta?" "Mm", vastasin. Kaksi potenssiin viisi kertaa kahdeksan... Kohta matikan läksyt tehty. "Kuunteletko sä ollenkaan?" Kamilla puuskahti vihaisena ja vetäisi kirjan kädestäni. "Mitä sä tällä?" hän kysyin ja heitti kirjan tehtävineen lattialle. "Sä oot nykyään ihan outo, mut onneks mä tiedän mikä auttaa, kunnon bailut". Loin katseen lattialla häsäävään kaveriini ja hymyilin vinosti, ehkä Kamilla oli oikeassa. "Pitääkö joku bileitä tänä viikonloppuna?" utelin. "Sä et kyllä taas oo kärryillä missään. Lauantaina Niilolla", Kamilla huokasi ja alkoi pöyhiä hiuksiaan. "Mun pitää mennä, meen Antin ja sen kavereitten kanssa kylälle ja pitää hakee röökit kotoo, moikka". Jäin katsomaan sulkeutunna ovea hetkeksi ja nousin sitten kaivamaan jälleen matematiikan laskut esiin.
   Kun viimeinenkin koulutehtävä oli suoritettu  kolmen vartin päästä, vaihdoin farkut jälleen verkkareihin ja lähdin lenkkipolulle. Puoli tuntia tuli nykyään paljon paremmin täyteen. Vedin alkusyksyn raikasta ilmaa pitkillä henkäyksillä syvälle keuhkoihini ja pakotin jalat astumaan vuoroin toistensa eteen. Aurinko alkoi laskea jo pikkuhijaa aikaisemmin ja ympärilläni oli hämärää. Suljin silmäni nauttiakseni ihanasta hiljaisuudesta.
   Yhtäkkiä tunsin kovan tärähdyksen ja kaaduin sen voimasta mustikkamättääseen. "Anteeksi kamalasti, ei ollut tarkoitus", joku sanoi ja ojensi käden auttaakseen minut ylös. "Ei se mitään", mutisin ja tarkastelin katseellani eteeni ilmestynyttä poikaa jolla oli syvän siniset silmät ja värittömän ruskeat hiukset. Poika oli minua kymmenisen senttiä pitempi ja arviolta pari vuotta vanhempi. "Mä oon Janne ja asun tossa puolen kilsan päässä", poika esittäytyi. Nyökkäsin ja mutisin taas jotain. Janne katseli minua odottavasti. "Mitä sä tuijotat?" minulta pääsi. Olin selvästi vielä vähän säikätänyt yllättävästä törmäyksestä. "Kuka sä oot?" Janne naurahti. Olimpa taas tökerö, tietenkin oli kohteliasta esittäytyä. "Roosa, tuolta toisesta suunnasta", sanoin äkkiä ja ojensin käteni. Poika tarttui siihen ja hymyili pieni pilke silmäkulmassa. Katselin ympärilleni etsien äkkiä pakoreittiä tilanteesta. "Mun on pakko mennä, unohin pannarin uuniin", tokaisin, heilauttaen kättäni epämääräisesti hyvästiksi ja lähdin hölkkäämään kohti kotia. No olipa taas hyvä tekosyy, kyllä tyhmempikin huomasi että valehtelin. Mutta miksi pakenin tilanteesta, minunhan olisi pitänyt hyppiä riemusta kun komea poika törmää minuun keskellä metsää, eikö vain?